Pakistanin pitkät minuutit

Pakistanissa asuessa suomalainen kiire ja tehokkuus on alkanut tuntua joutavalta. Olen työskennellyt ja asunut täällä maaliskuusta lähtien. Aluksi jaksoin mielessäni ihmetellä asioiden hitautta, koetin pingottaa tottumaani tahtiin, vaadin sitä mielessäni muiltakin. Hiljalleen olen alkanut ymmärtämään tätä kulttuuria. Tai ainakin hyväksymään.

Pakistanilaiset ovat ajan kuluttamisen mestareita. Aikaa vietetään istuskelemalla, tavallisella kansalla ei ole harrastuksiin varaa. Välillä tuntuu, että ei aikaakaan, koska aina odotetaan tai jonotetaan jotain. Istua voi missä vain. Vaatteista huomaa, että istuttu on

Pakistanin aikakäsitys on hyvin joustava, eurooppalaiselle täysin käsittämätön. Kuvaavaa on, että urdun kielessä on yksi sana eiliselle ja huomiselle. Paikallinen 10 minuuttia on meidän 10 tuntia. Autokuskin ilmoitettua jäljellä olevan kahden minuutin matkan istuin käsilaukku olalla lähtövalmiina 25 minuuttia.

Ihmiset eivät näytä kärsivän odottamisesta mitenkään. Itse asiassa täällä ei kellään tunnu olevan stressiä. Odottaessa voi aina jutella viereen sattuvan ihmisen kanssa. Ihmiset vaihtavat kuulumisia, tutustuvat uusiin ihmisiin. Minulla ei ole hajuakaan, mistä odottaessa keskustellaan, mutta small talk näyttää olevan hallussa. Odottelu korvaa osin katukahviloiden puutetta.

Jos juhlat on ilmoitettu alkavaksi klo 8 tasan, ne saattavat alkaa klo 10. Yleensä vieraille soitellaan samana päivänä, että juhlat aloitetaankin vasta myöhemmin. Se on maan tapa eikä kukaan hämmästy. Suurin osa juhlastakin on vain odottelua. Odottaminen on siis juhlaa.

Odotteluun opitaan jo nuorena. Kaikilla ei ole mahdollisuutta käydä koulua, eikä maassa ole toimivaa päivähoitojärjestelmää. Jos perheellä on varaa, äidit hoitavat lapsiaan kotona. Useat lapset kulkevat vanhempiensa mukana töissä, vaikka eivät aina varsinaisesti työskentele. Lapset pyörivät pellon reunoilla, saattavat pestä isän kanssa risteyksessä autojen ikkunoita tai myydä pähkinöitä puistoissa.

Yleensä muut odottajat ovat miehiä ja tuntemattomille miehille ei ole sopivaa puhua. Luen odotellessa kirjaa, joten siitä on tullut minulle ylellisyyttä. Enää en hermoile, iloitsen joutavasta lukuajasta. Ilman kirjaa en lähde kuin töihin. Eniten kuitenkin odotan, että muistaisin tämän kiireettömän elämäntavan Suomeen palattuanikin.




Ensimmäinen kuva: Miehiä Lahore Fortissa
Toinen kuva: Lapset riisipellon laidalla vierastalon naapurissa
Kolmas kuva: Rautatieaseman kantajat odottavat työtä

Tämä teksti on eräässä harrastelehdessä julkaistu kolumnini.